Harvempi on noteerannut Yle-lain muutoksen, mistä hallitus on jättänyt esityksensä joulukuun puolessa välissä. Syynä lakimuutokseen on Medialiiton (ent. Viestinnän Keskusliitto) järjestämä kiristysnäytelmä, johon on vedetty ei enempää eikä vähempää kuin EU-komissio. Medialiiton komissiolle tekemä kantelu, missä vaaditaan käytännössä Ylen tekstimuotoisten verkkosisältöjen lopettamista, on edelleen käsittelyssä ja Medialiitto on uhannut jatkaa prosessia kunnes lakiesitys on sille mieluinen. Mitä kaikkea muutos, jonka lopullista rajuutta ei ole vielä edes tiedossa, de facto tarkoittaa?

Medialiiton toiminta herättää kysymyksen siitä, kenen ehdoilla lainsäädäntöä Suomessa lopultakin tehdään? Yksityisen etujärjestön kiristyksen alla tehtävä Yle-lain muutos tulee johtamaan tilanteeseen, joka rajoittaa kansalaisten tiedonsaantiin liittyviä oikeuksia.

Professori Anu Koivunen on analysoinut Yle-lain muutoksen taustoja Suomen Kuvalehden artikkelissa, missä Koivunen kuvailee tilannetta viestintäpoliittiseksi konfliktiksi.

Koivusta ihmetyttää myös Ylen toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttilan lakimuutokseen kohdistuva vähättely, mitä ei luonnollisestikaan Ylen toimitusjohtajalta ensimmäisenä odottaisi.

Ylä-Anttilan rooli Ylen johdossa on muutenkin herättänyt hämmennystä, eikä vähiten tarpeella ilmaista poliittista leiriä.

Yle-lain muutoksen osalta Ylä-Anttila meni viime kesäkuussa lausumaan sellaista, mikä herättää melko monta kysymystä.

Ylä-Anttila on Ylen toimitusjohtajana tuore tapaus. Hän aloitti tehtävässään vuoden 2018 syyskuussa. Tässä suhteessa onkin varsin erikoista, että Ylä-Anttila totesi Maaseudun Tulevaisuudelle kesäkuussa 2020 Yle-lain muutoksen olleen vuosia odotettu.

”Hallituksen esitys, joka lähti lausunnolle, ei ollut yllätys. On tätä monta vuotta odotettu.”, sanoi Ylä-Anttila.

Vielä kummallisempaa on Ylä-Anttilan näkemys siitä, että Yle-lain muutos toisi mahdollisuuksia Ylelle hyvin yksinselitteisen tosiasian kuitenkin ollessa se, että muutos nimenomaan rajoittaa Ylen mahdollisuuksia.

Tässä tilanteessa julkisen palvelun yhtiön osalta ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen väläyttää yhteistyötä tai oikeastaan kumppanuuksia kaupallisen media kanssa. Ylä-Anttilallepa tuli mieleen ”winwin-kumppanuudet”.

Hetkinen seis.

Täytyy muistaa, että Ylen tarjonnan rajusti supistuessa Yle-vero (yht. satoja miljoonia euroja) säilyy.

Onko niin, että Yle-veroja aletaankin ”win-win-kumppanuuksien” kautta kanavoimaan kaupallisille medioille?

Mistä kaikesta tässä touhussa onkaan kysymys ja kenen asioilla Ylä-Anttila Ylessä puuhastelee?

Moni lapsi kohtaa koulutaipaleensa varrella tilanteita, missä hän joutuu epäasiallisen käytöksen kohteeksi. Kun tämä epäasiallisuus muuttuu systemaattiseksi ja sen lähteeksi vakiintuu määrätty joukko ikätovereita, voivat seuraamukset olla kohtalokkaita.

Puhutaan koulukiusaamisesta, joka saattaa pahimmillaan täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Koulukiusaaminen on ilmiö, jonka olemassaolo pysyy monta kertaa piilossa pitkään. Ilmiöön olennaisesti liittyvä kohteen sosiaalinen eristäminen aiheuttaa häpeän, epäonnistumisen ja pelon kokemuksia, jotka lapsi pyrkii torjumaan ja salaamaan – jokaisella lapsella on tarve olla hyväksytty osa kouluyhteisöä. Lisäksi kiusaaminen tapahtuu pääsääntöisesti piilossa kouluyhteisön aikuisilta, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.

Oman vaikeutensa muodostaa myös se, että lapsella ei useimmiten ole sanoja epäoikeudenmukaisuuden kokemukselle, jota koulukiusaamisen tapauksessa voi luonnehtia äärimmäiseksi.

Seurauksena voi olla koulukiusatun vaivihkainen oirehtiminen muun muassa keskittymisvaikeuksina, ahdistuksena, masennuksena ja käytöksen muutoksina, jotka heijastuvat usein oppimistuloksiin. Niin opettajat kuin vanhemmatkin ihmettelevät oirehtimista ja reagoivat tietämättä todellista syytä. Tällä saatetaan pahentaa lapsen tilannetta.

Kiusatun saamat sanktiot epäonnistumisista ja silmätikuksi joutuminen ovat hylkäämisen kokemuksia, jotka surullista kyllä edustavat kiusaamisen lopullisen tavoitteen onnistumista.

Koulukiusaamisen hiljaisen kärsimyksen kierteen katkaisu edellyttääkin niin opettajilta kuin vanhemmilta herkkyyttä tunnistaa joskus hyvinkin heikot signaalit siitä, mikä pinnan alla oikeasti muhii. Kertoakseen asiasta lapsi tarvitsee kokemuksen luottamuksesta ja kunnioituksesta.

Koulukiusaamisen tullessa ilmi siihen on puututtava välittömästi ja määrätietoisesti.

Lievemmissä tapauksissa koulun käynnistämät sisäiset toimenpiteet lopettavat kiusaamisen. Tärkeää on myös se, että kiusatun lapsen opettajat ovat riittävissä määrin tietoisia tapahtuneesta ja osaavat siten toimia tilanteissa niiden vaatimalla tavalla.

Jos kiusaaminen on edennyt pahaksi, on syytä harkita myös rikosilmoituksen tekemistä. Usein tätä aristellaan mutta todellisuudessa poliisin kautta saatetaan auttaa myös kiusaajia, jotta he eivät ajaudu myöhemmässä vaiheessa muihin rötöksiin.

Jotkut koulut ovat ottaneet tavaksi ohjata pahimmat tapaukset suoraan poliisille, mikä on tehokkaampaa kuin se että koulut selvittävät asiaa pelkästään sisäisesti.

Tärkeää on myös jälkityö sekä kiusatun oppilaan tukeminen ja saaminen takaisin opiskelurytmiin.

Jokaiselle lapselle on taattava turvallinen ja rauhallinen oppimisympäristö.

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä, sanotaan perustuslaissa. Kyse on kansalaisten perusoikeudesta, jonka tarkoitus on taata, että ketään ei saa sorsia tai toisaalta suosia henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Liian monta kertaa yhdenvertaisuus toteutuu vain paperilla ja syyt ovat moninaiset. Siksi yhteiskunnassa toimii tahoja, niin viranomaisia kuin kansalaisjärjestöjäkin, jotka taistelevat ihmisten yhdenvertaisuuden puolesta.

Yhdenvertaisuuden toteutuminen on myös monen poliitikon keskeinen yhteiskunnallinen tavoite. Jotkut poliitikot kokevat yhdenvertaisuuden elämäntehtäväkseen ja syytä olisikin, kun ympäröivän maailman todellisuutta katsotaan rehellisesti ja suoraan silmiin.

Emme elä lintukodossa.

Ihmisen sosioekonominen asema määrittelee tänä päivänä yhä enemmän sitä, minkälaiset ovat hänen mahdollisuutensa tulla kuulluksi, saada oikeutta ja tietenkin toteuttaa ihmisenä olemistaan.

Eriarvoistumisesta puhutaan paljon, sillä se on karu faktakehitys meillä Suomessakin. Kuilu rikkaiden ja vähäväkisten välillä kasvaa kaiken aikaa.

Jotkut yhteiskunnassa vieläpä vannovat eriarvoisuuden ja niin sanotun huipulta valuvan rahan autuuden nimiin.

Osa tavan kansastakin kokee asiakseen julistaa samaa tekoautuutta mutta ihan puhtaasta pelostahan he näin toimivat.

Eivät vähäväkiset tässä maassa röyhkeitä ole, kun tulonsiirroista puhutaan.

Hyvin paljastavaa on se, miten yhteiskunnan tuki on kelvannut porhoille korona-aikoina. Puhutaan jopa kymmenistä miljardeista euroista ylimääräistä (!) tukea tänä vuonna, muutamassa kuukaudessa.

Mitäpä kiitoksena tästä?

Purraan jakajan kättä minkä ehditään ja vannotaan eriarvoisuuden nimiin aina vain kovempaan ääneen.

Sosialismia kirotaan mutta kun sosiaaliluukku aukeaa rikkaalle itselleen, siinä ei olekaan mitään vikaa.

Kunnissakin suuromistajien mahdollisuudet käyttää demokratiaa omien tavoitteidensa ajamiseen ovat toisinaan suorastaan verrattomat.

Eräille puolueille tämän mahdollistaminen on ylpeyden aihe ja tätä perustellaan muun muassa sillä, että kyse on tahosta, jolla on erityisen tärkeä merkitys kunnalle.

Toivoa sopii mutta jos toivohankkeen hintalappuun kirjoitetaan miljoonia euroja ja sekin velkarahaa, ei kannattaisi olla ihan ensimmäiseksi heiluttamassa tehostamiskorttia.

Miten yhdenvertaisuus tähän kuvioon liittyy?

Ei sitten niin mitenkään. Ei kerta kaikkiaan mitenkään.

Mistä huomaa, että kuntavaalit lähestyvät?

Esimerkiksi siitä sen huomaa, että viime valtuustokokouksessa ei enää ymmärretty selkeää ponsiesityksen tekstiä, puhumattakaan siitä, että sitä osattaisiin ymmärrettävästi kääntää toiselle kotimaiselle kielelle.

Onnistuipa valtuuston puheenjohtajakin hämmentämään pakkaa vielä lisää omituistakin omituisemmilla kommervenkeillä.

Pienellä paikkakunnalla luulisi, että itse käsiteltävä asia olisi olennainen, eikä se, että muutaman puolueen valtuustoryhmät heittäytyvät muka ymmärtämättömiksi, yrittäen vähätellä selkeästi hyvää ponsiesitystä, jota esitettiin käsiteltävän pykälän yhteydessä hyväksyttäväksi.

Oli suorastaan surkuhupaisaa huomata, kun pakkaa yritettiin sekoittaa vain sen vuoksi, että se sattui tulemaan vääräksi koetulta suunnalta.

Milloin ponsi oli niin sanottu vastaehdotus, mitä se ei totta vieköön ole, toisessa hetkessä sisältö oli joidenkin mielestä sama kuin alkuperäisessä pykälässä kunnanhallituksen esittämänä.

Kaikki tämä teatteri sen takia, jotta saadaan omat puolueet näyttämään muka paremmilta ja väärä suunta huonommalta.

Lopputulemana kuitenkin äänestyksessä ponsiesitys voitti ja kaikki se jonninjoutava kissanhännänveto ja siihen mennyt aika oli aivan turhaa ideologista kampitusta.

Tarkkuus on hyvästä mutta turhamainen pikkumaisuus harvemmin, jos sitten koskaan.