Hallinto-oikeuttakaan ei kannata johtaa harhaan

Professori Juha Voipio kirjoitti sunnuntain 10.01.2021 Kirkkonummen Sanomien numerossa Siuntion joulukuussa hallinto-oikeudelle antamaa vastinetta koskevasta havainnosta. Kyse on vastineesta Pikkala-Marsuddenin alueen kaavavalituksiin.

Professori Voipion mukaan vastineen sisältämissä perusteluissa oli esitetty silmiinpistävästi mahdoton lukuarvo, jota oli toistettu vastineessa peräti seitsemän kertaa. Tätä lukuarvoa on käytetty perusteluna sille, että Pikkala-Marsuddenin kaavan mahdollistama rakentaminen olisi maakunnallisesti vähäistä.

Vastineessa arvioidaan, että kaava mahdollistaisi alueelle 600 – 800 asukasmäärän kasvun. Tämä on sitten suhteutettu tilastoista saatavaan Länsi-Uudenmaan asukaslukuun 102 000. Näistä luvuista on ”suoritettu prosenttilasku”, jonka tulokseksi on saatu 0,0059 % – 0,0079 %. Pieneltä näyttää, eikö totta, mutta lukuarvo ei ole alkuunsakaan totta. Oikea lukuarvo on 0,59 % – 0,79 %, eli noin 1 %.

Siuntiossa on ilmennyt tällä vaalikaudella oireellisen paljon niin sanottuja sattumuksia erityisesti maankäytön saralla ja nimenomaan Pikkala-Marsuddenin kaavaan liittyen. Kaikkine liitännäishankkeineen kyse on isoista rahoista, miljoonista. Mitään takeita odotetuista hyödyistä tai takaisin päin valuvasta rahasta ei todellisuudessa ole.

Jos totta puhutaan, ilmassa on ollut vehkeilyn makua. Tämä on johtanut tilanteeseen, missä osa niin kunnanhallituksen kuin kunnanvaltuuston jäsenistäkin on joutunut suorittamaan faktantarkistusta niiden perustelujen osalta, joilla päätöksiä tehdään. Tarkistus on tuottanut liian monta kertaa pettymyksen ja turhautumisen tunteita, sillä faktoina esitetyt perusteet ovat olleet kaikkea muuta kuin faktoja.

Onko vastuullista päätöksentekoa vaativien päättäjien lamaannuttaminen, tyyliin ”Me voimme tehdä ja sanoa mitä vaan, kun meillä on se enemmistö!”, tarkoituskin?

Sitä voi ja kannattaa kuntalaisten pohtia.

Kun kaikkea on vielä maustettu ylimielisyydellä ja vastuullisuutta edellyttäviin päättäjiin kohdistuvalla mielikuvituksellisella syyttelyllä, ollaankin jo poliittisen demagogian äärellä.

Seuraavassa paljon kertova kuvakaappaus siuntiolaisen Kokoomuksen valtuutetun Facebook-kommentista ihan tavallisten kuntalaisten käymään keskusteluun, missä sivuttiin myös Pikkala-Marsuddenin kaavaa.

Kommentti on erityisen törkeä, kun ottaa huomioon, että sillä leimattiin tavallinen siuntiolainen ”fakki-idiootiksi”. Tälle valtuutetulle oli ilmeisesti liikaa, että kuntalainen sattui ymmärtämään tehtyjen kaavoituspäätösten johtavan yhdyskuntarakenteen hajautumiseen vastoin kaikkia maankäytön ja kaavoituksen perusperiaatteita.

Mutta joo, siihen alussa esitettyyn asiaan.

Hallinto-oikeuttakaan ei nimittäin kannata johtaa harhaan.

Yle-lain muutos: Kansalaisten perusoikeuksien rajoittamista Medialiiton kiristyksestä

Yle-lain muutos, josta istuva hallitus on antanut pari viikkoa sitten esityksensä, tulee rajoittamaan suomalaisten viestinnällisiä oikeuksia. Lakimuutoksen myötä Ylen sisältötuotannosta tullaan näillä näkymin leikkaamaan kaikki pelkästään tekstimuotoinen sisältö. Jatkossa Yle keskittyy liikkuvaa kuvaa ja ääntä sisältävien julkaisujen tuottamiseen.

Tämä kaikki tapahtuu kaupallisten mediatalojen etujärjestön Medialiiton käynnistämän ja vuosia jatkuneen EU-kanteluprosessin vuoksi. Medialiitto on kaiken lisäksi ilmoittanut, että se jatkaa kanteluprosessia, mikäli lakimuutos ei sitä miellytä. Toisin sanoen, lakimuutokseen sisältyy riski, että se joudutaan avaamaan uudelleen, Medialiiton kiristyksen vuoksi.

On sinänsä skandaali, että valtio ylipäänsä lakejaan muuttaa näin epämääräisin vaikuttimin.

Samankaltaisia julkisen palvelun median leikkauksia on tehty Euroopassa nimenomaan valtioissa, missä oikeistopopulistit ovat päässeet sanelemaan asioita, muistuttaa professori Anu Koivunen Suomen Kuvalehden artikkelissaan. Meillä tämä kaikki siis tapahtuu kaupallisen median vaatimuksesta.

Lopputulos on kuitenkin sama: kansalaisten viestinnällinen epätasa-arvo lisääntyy, kun koulutetut ja hyvätuloiset maksavat premium-sisällöistä ja muille jää se, mitä maksutta saa.”, toteaa Koivunen artikkelissaan.

Lakimuutosta on kritisoitu laajalla rintamalla sen lukuisten kielteisten vaikutusten ja suoraan sanottuna hämäräperäisyytensä vuoksi.

Ennen kaikkea pelissä ovat kansalaisten oikeudet.

Medialiitto piirtääkin itsestään ahneen ja hirviömäisen kuvan. Tosin mediatalot ovat kyllä pitäneet huolta, että tästä asiasta ei liiemmin ainakaan kielteisessä valossa ole uutisoitu – oma lehmä ojassa.

Täytyy lisäksi muistaa, että Yle-vero ei muutu millään tavalla, vaikka Ylen sisältötuotanto supistuu radikaalisti. Suomalaiset siis maksaisivat jatkossa sekä entisenlaista Yle-veroa että kaupallisen median hallinnomista maksullisista sisällöistä, jos varaa on.

Kuvioon astuvat pahaenteisesti Ylen toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttilan kummalliset kannanotot, joissa hän on nimenomaan väheksynyt lakimuutoksen merkitystä ja antanut ymmärtää, että jatkossa Yle tulisi tekemään kaupallisten medioiden kanssa ”win-win-kumppanuuksia”.

Tästä herää kysymyksiä:

Kanavoitaisiinko Yle-veroa (yht. satoja miljoonia euroja/vuosi) lakimuutoksen myötä kaupallisille medioille ja kuinka paljon?

Jos kanavoitaisiin, niin liikkuisiko mahdollinen ”win-win-kumppanuuksiin” humputeltava raha siis miljoonissa vai kymmenissä miljoonissa euroissa?

Millaiseksi voitaisiin luonnehtia kuviota, missä kaupallisten medioiden etujärjestö Medialiitto kiristää prikulleen tarpeisiinsa soveltuvan lakimuutoksen, mistä seuraisi rahakkaita Yle-kumppanuuksia Medialiiton taustalla oleville medioille?

Laillista rosvousta?

Mene ja tiedä mutta joka tapauksessa kansalaisten oikeuksia Medialiitto haluaa rajoittaa ja rajusti.

Yle-lain muutos: Kiristysnäytelmä ja toimitusjohtaja Ylä-Anttilan vähintäänkin oireelliset ”oivallukset”

Harvempi on noteerannut Yle-lain muutoksen, mistä hallitus on jättänyt esityksensä joulukuun puolessa välissä. Syynä lakimuutokseen on Medialiiton (ent. Viestinnän Keskusliitto) järjestämä kiristysnäytelmä, johon on vedetty ei enempää eikä vähempää kuin EU-komissio. Medialiiton komissiolle tekemä kantelu, missä vaaditaan käytännössä Ylen tekstimuotoisten verkkosisältöjen lopettamista, on edelleen käsittelyssä ja Medialiitto on uhannut jatkaa prosessia kunnes lakiesitys on sille mieluinen. Mitä kaikkea muutos, jonka lopullista rajuutta ei ole vielä edes tiedossa, de facto tarkoittaa?

Medialiiton toiminta herättää kysymyksen siitä, kenen ehdoilla lainsäädäntöä Suomessa lopultakin tehdään? Yksityisen etujärjestön kiristyksen alla tehtävä Yle-lain muutos tulee johtamaan tilanteeseen, joka rajoittaa kansalaisten tiedonsaantiin liittyviä oikeuksia.

Professori Anu Koivunen on analysoinut Yle-lain muutoksen taustoja Suomen Kuvalehden artikkelissa, missä Koivunen kuvailee tilannetta viestintäpoliittiseksi konfliktiksi.

Koivusta ihmetyttää myös Ylen toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttilan lakimuutokseen kohdistuva vähättely, mitä ei luonnollisestikaan Ylen toimitusjohtajalta ensimmäisenä odottaisi.

Ylä-Anttilan rooli Ylen johdossa on muutenkin herättänyt hämmennystä, eikä vähiten tarpeella ilmaista poliittista leiriä.

Yle-lain muutoksen osalta Ylä-Anttila meni viime kesäkuussa lausumaan sellaista, mikä herättää melko monta kysymystä.

Ylä-Anttila on Ylen toimitusjohtajana tuore tapaus. Hän aloitti tehtävässään vuoden 2018 syyskuussa. Tässä suhteessa onkin varsin erikoista, että Ylä-Anttila totesi Maaseudun Tulevaisuudelle kesäkuussa 2020 Yle-lain muutoksen olleen vuosia odotettu.

Hallituksen esitys, joka lähti lausunnolle, ei ollut yllätys. On tätä monta vuotta odotettu.”, sanoi Ylä-Anttila.

Vielä kummallisempaa on Ylä-Anttilan näkemys siitä, että Yle-lain muutos toisi mahdollisuuksia Ylelle hyvin yksinselitteisen tosiasian kuitenkin ollessa se, että muutos nimenomaan rajoittaa Ylen mahdollisuuksia.

Tässä tilanteessa julkisen palvelun yhtiön osalta ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen väläyttää yhteistyötä tai oikeastaan kumppanuuksia kaupallisen media kanssa. Ylä-Anttilallepa tuli mieleen ”winwin-kumppanuudet”.

Hetkinen seis.

Täytyy muistaa, että Ylen tarjonnan rajusti supistuessa Yle-vero (yht. satoja miljoonia euroja) säilyy.

Onko niin, että Yle-veroja aletaankin ”win-win-kumppanuuksien” kautta kanavoimaan kaupallisille medioille?

Mistä kaikesta tässä touhussa onkaan kysymys ja kenen asioilla Ylä-Anttila Ylessä puuhastelee?

Nopea ja määrätietoinen puuttuminen koulukiusaamiseen on kaikkien etu

Moni lapsi kohtaa koulutaipaleensa varrella tilanteita, missä hän joutuu epäasiallisen käytöksen kohteeksi. Kun tämä epäasiallisuus muuttuu systemaattiseksi ja sen lähteeksi vakiintuu määrätty joukko ikätovereita, voivat seuraamukset olla kohtalokkaita.

Puhutaan koulukiusaamisesta, joka saattaa pahimmillaan täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Koulukiusaaminen on ilmiö, jonka olemassaolo pysyy monta kertaa piilossa pitkään. Ilmiöön olennaisesti liittyvä kohteen sosiaalinen eristäminen aiheuttaa häpeän, epäonnistumisen ja pelon kokemuksia, jotka lapsi pyrkii torjumaan ja salaamaan – jokaisella lapsella on tarve olla hyväksytty osa kouluyhteisöä. Lisäksi kiusaaminen tapahtuu pääsääntöisesti piilossa kouluyhteisön aikuisilta, esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.

Oman vaikeutensa muodostaa myös se, että lapsella ei useimmiten ole sanoja epäoikeudenmukaisuuden kokemukselle, jota koulukiusaamisen tapauksessa voi luonnehtia äärimmäiseksi.

Seurauksena voi olla koulukiusatun vaivihkainen oirehtiminen muun muassa keskittymisvaikeuksina, ahdistuksena, masennuksena ja käytöksen muutoksina, jotka heijastuvat usein oppimistuloksiin. Niin opettajat kuin vanhemmatkin ihmettelevät oirehtimista ja reagoivat tietämättä todellista syytä. Tällä saatetaan pahentaa lapsen tilannetta.

Kiusatun saamat sanktiot epäonnistumisista ja silmätikuksi joutuminen ovat hylkäämisen kokemuksia, jotka surullista kyllä edustavat kiusaamisen lopullisen tavoitteen onnistumista.

Koulukiusaamisen hiljaisen kärsimyksen kierteen katkaisu edellyttääkin niin opettajilta kuin vanhemmilta herkkyyttä tunnistaa joskus hyvinkin heikot signaalit siitä, mikä pinnan alla oikeasti muhii. Kertoakseen asiasta lapsi tarvitsee kokemuksen luottamuksesta ja kunnioituksesta.

Koulukiusaamisen tullessa ilmi siihen on puututtava välittömästi ja määrätietoisesti.

Lievemmissä tapauksissa koulun käynnistämät sisäiset toimenpiteet lopettavat kiusaamisen. Tärkeää on myös se, että kiusatun lapsen opettajat ovat riittävissä määrin tietoisia tapahtuneesta ja osaavat siten toimia tilanteissa niiden vaatimalla tavalla.

Jos kiusaaminen on edennyt pahaksi, on syytä harkita myös rikosilmoituksen tekemistä. Usein tätä aristellaan mutta todellisuudessa poliisin kautta saatetaan auttaa myös kiusaajia, jotta he eivät ajaudu myöhemmässä vaiheessa muihin rötöksiin.

Jotkut koulut ovat ottaneet tavaksi ohjata pahimmat tapaukset suoraan poliisille, mikä on tehokkaampaa kuin se että koulut selvittävät asiaa pelkästään sisäisesti.

Tärkeää on myös jälkityö sekä kiusatun oppilaan tukeminen ja saaminen takaisin opiskelurytmiin.

Jokaiselle lapselle on taattava turvallinen ja rauhallinen oppimisympäristö.

Sellaista yhdenvertaisuutta …

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä, sanotaan perustuslaissa. Kyse on kansalaisten perusoikeudesta, jonka tarkoitus on taata, että ketään ei saa sorsia tai toisaalta suosia henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Liian monta kertaa yhdenvertaisuus toteutuu vain paperilla ja syyt ovat moninaiset. Siksi yhteiskunnassa toimii tahoja, niin viranomaisia kuin kansalaisjärjestöjäkin, jotka taistelevat ihmisten yhdenvertaisuuden puolesta.

Yhdenvertaisuuden toteutuminen on myös monen poliitikon keskeinen yhteiskunnallinen tavoite. Jotkut poliitikot kokevat yhdenvertaisuuden elämäntehtäväkseen ja syytä olisikin, kun ympäröivän maailman todellisuutta katsotaan rehellisesti ja suoraan silmiin.

Emme elä lintukodossa.

Ihmisen sosioekonominen asema määrittelee tänä päivänä yhä enemmän sitä, minkälaiset ovat hänen mahdollisuutensa tulla kuulluksi, saada oikeutta ja tietenkin toteuttaa ihmisenä olemistaan.

Eriarvoistumisesta puhutaan paljon, sillä se on karu faktakehitys meillä Suomessakin. Kuilu rikkaiden ja vähäväkisten välillä kasvaa kaiken aikaa.

Jotkut yhteiskunnassa vieläpä vannovat eriarvoisuuden ja niin sanotun huipulta valuvan rahan autuuden nimiin.

Osa tavan kansastakin kokee asiakseen julistaa samaa tekoautuutta mutta ihan puhtaasta pelostahan he näin toimivat.

Eivät vähäväkiset tässä maassa röyhkeitä ole, kun tulonsiirroista puhutaan.

Hyvin paljastavaa on se, miten yhteiskunnan tuki on kelvannut porhoille korona-aikoina. Puhutaan jopa kymmenistä miljardeista euroista ylimääräistä (!) tukea tänä vuonna, muutamassa kuukaudessa.

Mitäpä kiitoksena tästä?

Purraan jakajan kättä minkä ehditään ja vannotaan eriarvoisuuden nimiin aina vain kovempaan ääneen.

Sosialismia kirotaan mutta kun sosiaaliluukku aukeaa rikkaalle itselleen, siinä ei olekaan mitään vikaa.

Kunnissakin suuromistajien mahdollisuudet käyttää demokratiaa omien tavoitteidensa ajamiseen ovat toisinaan suorastaan verrattomat.

Eräille puolueille tämän mahdollistaminen on ylpeyden aihe ja tätä perustellaan muun muassa sillä, että kyse on tahosta, jolla on erityisen tärkeä merkitys kunnalle.

Toivoa sopii mutta jos toivohankkeen hintalappuun kirjoitetaan miljoonia euroja ja sekin velkarahaa, ei kannattaisi olla ihan ensimmäiseksi heiluttamassa tehostamiskorttia.

Miten yhdenvertaisuus tähän kuvioon liittyy?

Ei sitten niin mitenkään. Ei kerta kaikkiaan mitenkään.

Kuntapolitiikasta ei saa tulla ideologisen turhamaisuuden näyttämöä

Mistä huomaa, että kuntavaalit lähestyvät?

Esimerkiksi siitä sen huomaa, että viime valtuustokokouksessa ei enää ymmärretty selkeää ponsiesityksen tekstiä, puhumattakaan siitä, että sitä osattaisiin ymmärrettävästi kääntää toiselle kotimaiselle kielelle.

Onnistuipa valtuuston puheenjohtajakin hämmentämään pakkaa vielä lisää omituistakin omituisemmilla kommervenkeillä.

Pienellä paikkakunnalla luulisi, että itse käsiteltävä asia olisi olennainen, eikä se, että muutaman puolueen valtuustoryhmät heittäytyvät muka ymmärtämättömiksi, yrittäen vähätellä selkeästi hyvää ponsiesitystä, jota esitettiin käsiteltävän pykälän yhteydessä hyväksyttäväksi.

Oli suorastaan surkuhupaisaa huomata, kun pakkaa yritettiin sekoittaa vain sen vuoksi, että se sattui tulemaan vääräksi koetulta suunnalta.

Milloin ponsi oli niin sanottu vastaehdotus, mitä se ei totta vieköön ole, toisessa hetkessä sisältö oli joidenkin mielestä sama kuin alkuperäisessä pykälässä kunnanhallituksen esittämänä.

Kaikki tämä teatteri sen takia, jotta saadaan omat puolueet näyttämään muka paremmilta ja väärä suunta huonommalta.

Lopputulemana kuitenkin äänestyksessä ponsiesitys voitti ja kaikki se jonninjoutava kissanhännänveto ja siihen mennyt aika oli aivan turhaa ideologista kampitusta.

Tarkkuus on hyvästä mutta turhamainen pikkumaisuus harvemmin, jos sitten koskaan.